Laiva ei odota

Herättiin siihen ikävään tosiasiaan, että laiva Rostockista Suomeen lähtee jo viiden päivän kuluttua. Ei voitu enää jäädä Pariisiin vaikka mieli olisi tehnyt. Campingiltä lähtiessä kävi meille yhtä ohrasesti kuin tullessa: olin katsellut takuuhelpon reitin pois kaupungista, vaan ei onnistunut. Ensin törmättiin kaupungin puistonhoito-osastoon, katu oli suljettu puiden karsimista varten. Nopeasti keksittiin uusi reitti, mutta sen vaihtoehdon sulki pois pyöräkilpailu (ovat muuten suosittuja Keski-Euroopassa, silloin saa varautua tiesulkuihin ja kiertoteihin), mutta päädyttiin silti kehätielle, tosin jouduttiin kiertämään puoli kaupunkia ennenkuin päästiin kääntymään Reimsin suuntaan. Nyt nähtiin myös Pariisin toiset kasvot, ankeat ja työttömyyden vaivaamat lähiöt, jossa mellakoiden syttyminen on herkässä.

Kauppareissulla oli jo tutuksi tulleita hankaluuksia, kaupan parkkialueen sisääntulotiet oli varustettu puomein, joiden alta ei automme mahtunut. Onneksi naapurikaupan alueelle pääsi pysäköimään. Näiden puomien tarkoitusta olemme aprikoineet, ehkä niillä halutaan estää yöpyminen tyhjillä parkkialueilla. Seurailtiin Marnen komeita jokilaaksoja ja tultiin yöksi Verduniin, jossa campingalueen pitäjä säästi kaiketi sähköä: ei minkäänlaista valastusta pimeään aikaan. Iltapesulta tullessa oli jo tulla paniikki, ei autoa näkynyt missään, vaikka olikin fikkari mukana. Onneksi huomasin sentään että olen menossa vikasuuntaan.

Tästä tulikin varsinainen "sotareissu", nyt tuli vastaan I maailmansodan muistomerkkejä. Kuvassa taustalla oleva korkea muuri kätki sisäänsä maanalaisen tunneliverkoston, jota kävimme katsomassa sisältäpäinkin. Siellä oli ollut sodan aikana esikunta.

Paluumatka kulki pitkin Mosel-joen laaksoa, joki mutkitteli moneen suuntaan ja rannoilla oli mukavia pikkukaupunkeja, jotka vuorottelivat ylhäällä viinilaaksoja vartioivien linnojen kanssa. Viininviljely jyrkillä rinteillä onkin oma taiteenlajinsa, pahimmat paikat pitää hoitaa käsin, mikään työkone siellä ei pysyisi pystyssä. Yhdeltä campingiltä yritettiin ostaakin paikallista erittäin maistuvaa viiniä tuliaisiksi, mutta varastossa ei heillä ollut yhtään avaamatonta pulloa. Luulisi kyllä kysyntää olevan.

Jokilaivat ovat tärkeä kuljetusmuoto Saksassa, niitä liikennöi myös Moselilla runsaasti.

Tie kurvaili joen puolelta toiselle rinteiden jyrkkyydestä ja asutuksen sijainnista riippuen. Erään tällaisen sillan kohdalla meni pitkäksi liikenneympyrässä ja kohta oltiin taas hukassa. Näitä meille sattuu yhtenään. Ehdotin takaisin kääntymistä, mutta mies tuumi että kyllä tie varmaan pian palaa takaisin joelle. Vaan ei, tultiin sisämaan kaupunkiin (Wittlich), josta suunnistin parhaan kykyni mukaan Moselin suuntaan, mutta päädyttiinkin ylen korkealle vievälle pikkutielle. Se ei ollut laisinkaan turisteille tarkoitettu: repsottavaa aitaa, rikkaruohoa puskevia pihoja ja sinne tänne kallellaan vanhoja rötisköjä. Ei puhettakaan kauniista ristikkotaloista parvekekukkineen, mutta kiinnostavaa oli sekin takapajula nähdä. Moselin jälkeen suunnistettiin kohti itää ja Rostockia josta hypättiin Suomenlaivaan.