Laiva ei odota

Herättiin siihen ikävään tosiasiaan, että laiva Rostockista Suomeen lähtee jo viiden päivän kuluttua. Ei voitu enää jäädä Pariisiin vaikka mieli olisi tehnyt. Campingiltä lähtiessä kävi meille yhtä ohrasesti kuin tullessa: olin katsellut takuuhelpon reitin pois kaupungista, vaan ei onnistunut. Ensin törmättiin kaupungin puistonhoito-osastoon, katu oli suljettu puiden karsimista varten. Nopeasti keksittiin uusi reitti, mutta sen vaihtoehdon sulki pois pyöräkilpailu (ovat muuten suosittuja Keski-Euroopassa, silloin saa varautua tiesulkuihin ja kiertoteihin), mutta päädyttiin silti kehätielle, tosin jouduttiin kiertämään puoli kaupunkia ennenkuin päästiin kääntymään Reimsin suuntaan. Nyt nähtiin myös Pariisin toiset kasvot, ankeat ja työttömyyden vaivaamat lähiöt, jossa mellakoiden syttyminen on herkässä.

Kauppareissulla oli jo tutuksi tulleita hankaluuksia, kaupan parkkialueen sisääntulotiet oli varustettu puomein, joiden alta ei automme mahtunut. Onneksi naapurikaupan alueelle pääsi pysäköimään. Näiden puomien tarkoitusta olemme aprikoineet, ehkä niillä halutaan estää yöpyminen tyhjillä parkkialueilla. Seurailtiin Marnen komeita jokilaaksoja ja tultiin yöksi Verduniin, jossa campingalueen pitäjä säästi kaiketi sähköä: ei minkäänlaista valastusta pimeään aikaan. Iltapesulta tullessa oli jo tulla paniikki, ei autoa näkynyt missään, vaikka olikin fikkari mukana. Onneksi huomasin sentään että olen menossa vikasuuntaan.

Tästä tulikin varsinainen "sotareissu", nyt tuli vastaan I maailmansodan muistomerkkejä. Kuvassa taustalla oleva korkea muuri kätki sisäänsä maanalaisen tunneliverkoston, jota kävimme katsomassa sisältäpäinkin. Siellä oli ollut sodan aikana esikunta.

Paluumatka kulki pitkin Mosel-joen laaksoa, joki mutkitteli moneen suuntaan ja rannoilla oli mukavia pikkukaupunkeja, jotka vuorottelivat ylhäällä viinilaaksoja vartioivien linnojen kanssa. Viininviljely jyrkillä rinteillä onkin oma taiteenlajinsa, pahimmat paikat pitää hoitaa käsin, mikään työkone siellä ei pysyisi pystyssä. Yhdeltä campingiltä yritettiin ostaakin paikallista erittäin maistuvaa viiniä tuliaisiksi, mutta varastossa ei heillä ollut yhtään avaamatonta pulloa. Luulisi kyllä kysyntää olevan.

Jokilaivat ovat tärkeä kuljetusmuoto Saksassa, niitä liikennöi myös Moselilla runsaasti.

Tie kurvaili joen puolelta toiselle rinteiden jyrkkyydestä ja asutuksen sijainnista riippuen. Erään tällaisen sillan kohdalla meni pitkäksi liikenneympyrässä ja kohta oltiin taas hukassa. Näitä meille sattuu yhtenään. Ehdotin takaisin kääntymistä, mutta mies tuumi että kyllä tie varmaan pian palaa takaisin joelle. Vaan ei, tultiin sisämaan kaupunkiin (Wittlich), josta suunnistin parhaan kykyni mukaan Moselin suuntaan, mutta päädyttiinkin ylen korkealle vievälle pikkutielle. Se ei ollut laisinkaan turisteille tarkoitettu: repsottavaa aitaa, rikkaruohoa puskevia pihoja ja sinne tänne kallellaan vanhoja rötisköjä. Ei puhettakaan kauniista ristikkotaloista parvekekukkineen, mutta kiinnostavaa oli sekin takapajula nähdä. Moselin jälkeen suunnistettiin kohti itää ja Rostockia josta hypättiin Suomenlaivaan.

Pigalle, Pigalle...

Seuraavana päivänä ajeltiin bussilla aluksi Eiffel-tornille. Tarkoitus oli mennä hissillä tornin huipulle, mutta muutimme mieltä kun huomasimme, kuinka pitkät jonot hisseille olivat. Ei meillä ollut enää koko päivää aikaa tuhlattavaksi yhteen kohteeseen niinkuin eilen oli käynyt Louvressa. Niinpä kierreltiin ja ihailtiin valtaisaa tornia maasta käsin. Katuja reunustivat matkamuistokojut ja päätimme ostaa yhdestä kangaskassin tavaroillemme. Ihmettelin kassia valitessani, että mikä humalainen ukkeli siinä notkuu aika tuiskeessa. Kun menin maksamaan, tuli ukkoon liikettä, hän kiersi äkkiä myyntitiskin puolelle ja otti rahat pois, kas kauppiashan se siinä tienasi vähän viinirahoja. Turisti-infosta sain hyvän bussien reittikartan, jonka avulla oli helppo suunnitella sopivia reittejä nähtävyyksille.

Herra Eiffelin patsas tornin juurella

Ajelimme Luxembourgin puistoon asti, lähdimme tallustamaan opiskelijoiden Latinalaiskorttelia (Quartier Latin, nimi tulee latinan kielestä, joka aikoinaan oli opiskelukieli), ohitimme Sorbonnen yliopiston pääkampuksen, mutta sitten rupesi tiputtelemaan vettä. Ajelimme taas bussilla pitkät pätkät aina välillä pysähtyen, kun halusimme tutustua johonkin paikkaan lähemmin. Oikein kätevä systeemi suurkaupungissa ja säästää jalkaparkoja.

Ei ole Pisan torni vaikka vinossa onkin. Muistomerkki on pystytetty Bastiljin pahamaineisen vankilan paikalle. Itse vankilasta ei ole jäljellä kuin vähän peruskiviä. Aukion laidalla on myös modernia arkkitehtuuria edustava oopperatalo.

Moulin Rouge eli Punainen Mylly avaran Boulevard de Clichyn varrella. Pigallen alue oli rapistunutta seutua, mutta suht edullisia katukahviloita sieltä löytyi runsaasti.

Palailtiin Montmartren kautta takaisin ydinkeskustaan ja hetken siinä vielä ihmeteltiin, mutta sitten väsymys voitti ja palattiin autolle.

Île de la Cité, jossa sijaitsee Notre Damen katedraali

Pariisiin

Jätimme Normandian taaksemme ja hurautimme Pariisiin, joka olikin tämänkertaisen matkan pääkohde. Olin ennalta varautunut vaikeuksiin suunnistamisessa ja siksi tutkinut karttaa hartaasti ja pitkään, että pystyisimme pääsemään mahdollisimman vähin eksymisin Bois de Boulognen campingille. Aika pitkään sujui hyvin, lähestyimme kaupunkia lännestä pitkin N13 -valtatietä, mutta äkkiä tie vei tunneliin, jossa vastassa oli T-risteys, ja molempiin suuntiin vielä sama paikannimi. Väärin meni ja kohta oltiin ihan tuntemattomilla kaduilla, joita en kartasta löytänyt. Mutta hätä keinot keksii! Pysähdytttiin kadunreunaan, hasardit päälle ranskalaiseen tapaan ja mies rupesi katsomaan kompassin avulla, että mihin suuntaan pitäisi lähteä. Hyvä konsti, ensin löytyi Seine-joki ja sitten olikin helppo löytää camping.

Seuraavana päivänä hypättiin campingin portilta shuttle-bussiin, joka vei meidät puiston halki Porte Maillot -aukiolle. Metroasemalta ostimme Pariisi-kortit, joilla voi ajella metrolla tai paikallisbusseilla rajoituksetta niin paljon kuin ehtii. Kahden päivän kortit maksoivat n. 8 € per nenä. Ajelimme heti metrolla Louvren asemalle ja sitten pitkään jonoon odottamaan (todella perusteellista) turvatarkastusta.

Louvren sisäpihaa, turvatarkastus oli suuressa lasipyramidissa vasemmalla. Laskeuduimme alakertaan ostamaan liput automaatista ja sitten katselemaan taidetta. Valitsimme sen siiven, josta kuuluisa Mona-Lisa löytyisi.

Vanhaa kreikkalaista veistostaidetta oli sali toisensa perään, sitten italialaista maalaustaidetta pääosin uskonnollisista aiheista. Viimeisessä salissa olikin sitten mahdoton tungos, kaikki olivat tulleet katsomaan maailman salaperäisintä hymyä. Salissa oli puoli tusinaa vartijoita, jotka patistelivat koko ajan porukkaa liikkumaan eteenpäin. Valokuvaaminen oli vaikeaa, kun ihmiset tönivät ympärillä ja kaiken aikaa piti olla liikkeessä kohti ulko-ovea.

Maailman tunnetuin hymy luodinkestävän lasin takana.
Kävimme myös egyptiläisen taiteen osastossa katselemassa sfinksejä ja muita patsaita, mutta muumioita emme päässet näkemään, se osa museosta oli suljettu. Siinä vaiheessa olimme jo melkoisen uupuneita, tunnetut taideteokset vain vilisivät silmissä ja nälkäkin rupesi vaivaamaan. Söimme herkullisen aterian ravintolan terassilla ja kiertelimme hetken bussilla mm. Riemukaaren ja Concorde-aukion kautta, ennenkuin palasimme campingille laastaroimaan hiertymiä jaloissa.

Normandian maihinnousun tapahtumapaikoilla

Aamulla lähdettiin hyvissä ajoin liikkeelle ja tultiin sille rannikkoalueelle missä taistelut aikanaan käytiin. Aluksi tultiin Arromanchesin kylään, jossa mereen oli jätetty vanhat maihinnoususillat. Sitten seurasi alueen tunnetuin paikka, Colleville-sur-Mer, jossa on kuuluisa amerikkalainen hautausmaa.

Kuvista ei saa oikeaa käsitystä alueen koosta, valkeita ristejä tuntuu jatkuvan loputtomiin. Paikka on todella hyvin hoidettu ja siisti, nurmikkokin on varmaan viimeistelty kynsisaksilla. Väkeä oli paljon, mutta tunnelma oli vaimean harras ja kunnioittava. Amerikkalaisia iäkkäitä matkailijoita oli täällä enemmän kuin muualla, heillä oli tietysti sukulaisia haudattuna sinne, monen ristin juurelle olikin aseteltu kukkakimppu.
Alueella oli runsaasti sotamuseoita, yhdessä kävimme katselemassa ja ainakin minusta se vaikutti jotenkin amatöörimäiseltä ja myös ahtaalta kun katselijoita oli paljon. Lähes joka kylässä oli jonkun sortin sotamuseo, vähän niinkuin kotiseutumuseot meillä, samat rukiinlavat ja työkalut jokaisessa, täällä taas samat kaasunaamarit ja aseet kaikkialla.

Joka kylässä oli myös omat sotamuistomerkkinsä, jotka olivat aika lailla toistensa kaltaisia.

Pysähdyimme välillä levikille kahvittelemaan ja huomasimme sielläkin pellon reunassa pienen hautausmaan. Kun kävimme katsomassa, huomasimme että lähes kaikki haudatut olivat englantilaisia pilotteja, haudattu ilmeisestikin siihen mihin heidän lentokoneensa oli aikanaan pudonnut. Kävimme matkan varrella myös saksalaisten tuhotussa linnakkeessa, jonne liittoutuneiden pommit olivat möyhentäneet valtaisia kraatereita.

Poikkeuksellisen hyvin säilynyt saksalaisten betonibunkkeri

Oli tullut jo myöhäinen iltapäivä ja käännyimme samaa tietä takaisin, mutta sitten tuli niin tyypillinen navigointimoka. Katselin jotain muistomerkkiä enkä huomannutkaan, että olisi pitänyt kääntyä oikeaan seuraavassa risteyksessä. Huomasimme vasta hetken päästä, että tie muuttuikin kapeaksi kylätieksi. Sitten asutuskin rupesi loppumaan, mutta ajattelimme että niinkauan kuin asvalttia riittää, ei ole hätiä mitiä ja kartasta olin huomaavinani, että pian päästään päätielle takaisin. Vastaan tuli suuri paripyörätraktori ja me ihmettelemään, että pitääkö tässä ruveta peruuttamaan, mutta maajussipa kaartoi tyylikkäästi pellolle ja päästi meidät menemään. Tultiin lopulta ihmisten ilmoille, mutta taas lähdettiin vikasuuntaan, kohti Cherbourgia. Kun sinne ei enää kovin pitkästi ollut, päätettiin katsastaa sekin kaupunki. Eipä olisi kannattanut, aika arkisen näköinen city. Mutta se harmittaa, että unohdimme ostaa sieltä ne sateenvarjot!